Vallan maantiede 

En yleensä usko kohtaloon, mutta jotain mystistä koin saatuani tiedon Juhlarahaston myöntämästä apurahasta. Se oli nimittäin viimeinen oljenkorteni, joka ainakin toistaiseksi pelasti minut pitkältä ja lohduttomalta virkamiesuralta. Vain päivää myöhemmin kieltäydyin TE‑palveluiden työtarjouksesta.

Olisin mielelläni auttanut ukrainalaispakolaisia, olenhan työskennellyt maahanmuuttajien kotoutumista tukevassa hankkeessa ja toimin erään monikulttuurisuutta ja integraatiota edistävän yhdistyksen puheenjohtajana. Mahdollisuudesta jatkaa väitöskirjatyötä ei voinut kieltäytyä, vaikka projektini olikin törmännyt haasteisiin.

Väikkärijutut eivät aina etene lineaarisesti. Voit saada onnistuneesti ulos yhden Kremlin geopolitiikkaa käsittelevän tutkimusartikkelin, sitten tapahtuu suhteellinen maailmanloppu, mikä (vähäpätöisessä vakavuudessaan) vesittää vaivalla kyhäämäsi tutkimuksellisen kokonaisuuden.

Jo yleisestikin näissä tutkimushommissa huomaa usein, että joku on ehtinyt varastaa ideasi ennen kuin se on pälkähtänyt ensikertaa mieleesi. Kokemus voimistuu, kun aiheesi suosio kasvaa eksponentiaalisesti. Yhtäkkiä Kremlin geopolitiikan analyysiä pukkaa liukuhihnalta lähteestä kuin lähteestä. Huvittuneena voikin ihmetellä, että mihin tässä enää tutkimuksia tarvitaan, kun myös poliitikot, Ulkopoliittisen instituutin asiantuntijat ja tubettajat kertovat kaiken olennaisen.

Apuraha mahdollisti aiempaa mielenkiintoisemman tulkintakehyksen hahmottelun. Sain uppoutua itselleni uuteen kokonaisuuteen: kollektiivisen identiteetin teoriatraditioon, painopisteenä tietenkin Venäjän kansallinen identiteetti. Siihen peilaten, Kremlin operoimasta hyökkäyssodasta löytyy ”sisäistä logiikkaa”, mutta myös paradokseja. Käsittelen valmistuvassa tutkimusartikkelissani tätä paradoksaalista ulottuvuutta sodan oikeutuksen osalta.

Kun helppona esitetty hyökkäyssota kääntyikin Kremlin kannalta katastrofaaliseksi, valtiojohto joutui muuttamaan myös sen oikeutusta. Krimin valtauksesta saakka rakennettu viholliskuva, ”Ukrainan natsit”, siirrettiin taustalle ja pääviholliseksi nostettiin ”kollektiivinen länsi”. Vaikka Kreml pyrki tällä sivuuttamaan strategisesti häpeällisen tappion, ulkoistamaan vastuun sodan seurauksista sekä ylläpitämään kannatustaan ja kansallista yhtenäisyyttä, siirto oli kestämättömässä ristiriidassa kansalliseen identiteettiin nähden.

Teoreettisessa perspektiivissä Venäjän identiteetti rakentuu pitkälti suhteessa läntiseen vastinpariin ja tämän suhteen luonne on epäsymmetrinen ja syklinen. Venäjältä käsin katsottuna ”länsi” on kehittyneempi ja monella alueella mallinnäyttäjä. Tätä orientaatiota ei aina sanallisteta, mutta se on alitajuinen selviö ja ilmenee käytännöissä.

Riippumatta Kremlin kokoonpanosta valtiojohto pyrkii saamaan läntisiltä kollegoiltaan tunnustusta ja valtiolleen asianmukaiseksi katsomansa aseman. Nämä lähentymisen aikoina korostuvat toiveet jäävät systemaattisesti täyttymättä, jolloin valtiojohto aloittaa etääntymisen ja vastakkainasettelun politiikan. Tämä johtaa eristäytymiseen ja ennen pitkään valtion suhteelliseen heikentymiseen, kunnes kurssi kääntyy valtaeron ja kehitystason kuromisen toivossa kohti lähentymistä. Soppaan sekoittuu paljon muuttujia, kuten vallitseva teknologinen ja taloudellinen kehitystaso sekä ”länsimielisten” ja ”kansallismielisten” diskursiivinen tasapaino.

Olennaista riippuvuussuhteessa on, että Venäjältä käsin läntisen vastinparin demonisoinnilla on rajansa, eikä siitä saa uskottavasti rakennettua konkreettista vihollista. Venäjän länsi‑käsite on lähtökohtaisesti liian väljä ja monimerkityksellinen, jotta sen voisi kärjistää kansaa aidosti yhdistävän ja taisteluhalua nostattavan paholaisen muotoon. Sellaista suoraa ja eksistentiaalista viholliskuvaa ei löydy myöskään kansallisesta muistista.

Autoritaarisuudesta huolimatta pelivara Venäjällä vallitsevan länsi‑käsitteen liikutteluun on raamitettua. Kreml oli lisäksi ennättänyt puskea sen merkityksen jo ennen suurhyökkäystä negatiiviseen ääripäähän. Tämä ilmenee siinä, ettei valtiojohto kyennyt juurikaan tarjoamaan syvempää perustetta sille mikä tekee lännestä Venäjän vihollisen. Kyse oli pitkälti arkipäiväistyneen lännenvastaisen propagandan volyymin nostosta. Tästä näkövinkkelistä katsottuna Kreml ajoi itsensä umpikujaan myös sodan oikeutuksen osalta.

Tämän paradoksin havainnollistamisen lisäksi, valotan tutkimuksessani niitä uudehkoja retorisia viritelmiä, joilla valtiojohto pyrki lisäämään länsi‑käsitteeseen negatiivista sisältöä. Strategia koostui kautta aikain painavimpien länsikriittisten argumenttien kierrättämisestä aina natsikortilla leimaamiseen. Näin tutkimukseni tuo samalla esille nykyjohdon oletuksia siitä, mitkä suostuttelukeinot purevat kohdeyleisöön tehokkaimmin.

Tämän apurahatarinan tekemisen aikana ympyrä sulkeutui ja koin taas jotain mystistä. Sain nimittäin soiton ja työtarjouksen TE‑palveluissa. Tällä kertaa otin paikan vastaan – Juhlarahaston tuen myötä taas askeleen lähempänä väitöstä.