Surutyöstä syntyi monologi
Vuosikymmeniä suomalais‑karjalais-venäläistä kulttuuriyhteistyötä aiemmin tehnyt Timoi Munne sai apurahaa henkilökohtaisen monologinäytelmänsä tuotantoon.
“Olen Helsingissä syntynyt karjalaispoika, nykyisin Liperissä asuva näyttelijä ja työskennellyt teatterin ja musiikin parissa vuodesta 1991. Olen esiintynyt muun muassa Petroskoin kansallisessa teatterissa, Joensuun kaupunginteatterissa, Vääräpyörässä sekä Maarianvaaran teatterissa.
Työskentelin Petroskoin suomenkielisessä Kansallisessa teatterissa näyttelijänä vuosina 1993‑1995. Sen jälkeen kävin Karjalassa ja Venäjällä yli sata kertaa ja tein vajaan kolmenkymmenen vuoden ajan tiivistä kulttuuriyhteistyötä Karjalan tasavallan kulttuuritoimijoiden kanssa.
Matkoillani toimin muun muassa muusikkona, tutkijana, matkanjohtajana, tapahtumajärjestäjänä sekä karjalan kielen aktivistina. Tutkimuksellisissa tehtävissä olen keskittynyt karjalan kieleen sekä karjalaiseen kulttuuriin, sillä olen valmistunut Joensuun yliopistosta perinteentutkijaksi.
Minulla on Karjalassa laaja ystävä‑ ja tuttavaverkosto ja olen seurannut Venäjän kehitystä vieraillessani maassa. Havaitsin jo 2010-luvulla alkaneen poliittisesti ohjatun militarisoitumisen ja patriotismin nousun. Sitten alkoi vihollisten haku. Suomi on katsottu viholliseksi sieltä asti. En voinut sulkea silmiäni muutokselta.
Yhteistyöni Venäjän kanssa vaikeutui jo vuosia sitten lähinnä turvallisuusviranomaisten erilaisista uusista määräyksistä johtuen. Nyt minulla on ollut välit poikki Venäjän kanssa 10 vuotta. Olen joutunut katkomaan siteitäni Karjalaan, Venäjään ja kaikkeen siihen mitä olen vuosikymmenien aikana tehnyt.
Vuonna 2022 Venäjä aloitti laajamittaisen sodan Ukrainaa vastaan. Sen seurauksena lähes kaikki yhteistyö on päättynyt ja yhteydenpitoni on jäänyt satunnaisten viestien, puheluiden ja sähköpostien varaan.
Pahat ajat – voi venäjän kevät! ‑monologini kertoo prosessista, jossa olen joutunut tekemään eron Venäjän ja Karjalan kanssa tekemääni pitkäaikaiseen yhteistyöhön. Kipu, jota tämä ero on saanut aikaan, syntyy niistä lukemattomista hyvistä hetkistä, ystävyyksistä ja kokemuksista, joita olen Venäjällä kokenut.
Sain idean monologiin lunta kolatessa. Olin miettinyt, että miten käsittelisin aihetta. Ensimmäinen työnimi tälle projektille oli Surutyö.
Käsikirjoitin monologin Taiken myöntämällä apurahalla. Monologin tekstin lähteinä käytin muun muassa päiväkirjojani ja unia, joita jatkuvasti näen esimerkiksi Petroskoin teatterista ja kollegoista siellä. Sen lisäksi kirjoitin vihan, pettymyksen ja turhautumisen tunteistani. Esitys on osin venäjänkielinen ja käsittelee Venäjää monista näkökulmista.
Kirjoitettuani monologinäytelmän käsikirjoituksen huomasin, että surutyö oli tehty ja keksin näytelmälle uuden nimen: Musta muisto. Myöhemmässä vaiheessa nimesin esityksen vielä uudestaan, sillä suurin osa muistoistani ei ole mustia.
Lopulliseksi nimeksi muodostui Pahat ajat – voi venäjän kevät! Venäjän kirjoitan pienellä. En sano sitä enää isolla alkukirjaimella, sillä se on muuttunut minulle niin pieneksi.
Hain ja sain Juhlarahaston apurahaa monologinäytelmän tuotantoon 10 000 euroa. Sillä rahoitin kolmen kuukauden taiteellisen työpanoksen, kiertueen matkakulut ja esityksen materiaalikustannukset sekä markkinointimateriaalit. Harjoitusjakson toteutin kotonani syyskuussa 2025.
Asun Liperin Viinijärvellä suuressa Taipaleen Valistustalossa, jossa minulla on oma teatterisali. Ensi‑ilta oli lokakuun alussa 2025 kotinäyttämölläni. Sen jälkeen esitys lähti kiertueelle. Esityksiä on ollut nyt 26, joista viimeisin oli yhden karjalaisyhdistyksen tilaama yksityisnäytös. Oli aika vakavia ilmeitä yleisössä.
Esityksen aikana olen useita kertoja nähnyt itkeviä ihmisiä, jotkut ovat alkaneet itkemään esityksen jälkeen. Tässä pelataan isoilla korteilla. Puran myös omia tunteitani. Vaikka tilanne tuntuisi kuinka pahalta, niin en ajattele, että vihaamisessa on järkeä. Kaipaan ystäviäni. Olisin halunnut olla eräitäkin Petroskoin teatterin näyttelijöitä saattamassa haudan lepoon, mutta se ei ole ollut mahdollista.
Minulle on tullut esityksen jälkeen tavaksi jäädä suoraan lavalle ja sanoa, että nyt olen kertonut omista kokemuksistani, onko teillä yleisössä omia kokemuksia?
Emme voi entistä elämäämme pyyhkiä pois, meillä on oikeus muistella ja surra. Suomessa on paljon ihmisiä, jotka ovat turhautuneita, surullisia, pettyneitä ja vihaisia. Tämä projekti perustuu yhteiskunnalliseen tarpeeseen käsitellä Suomen ja Venäjän välillä vallitsevaa muuttunutta tilannetta näyttämötaiteen keinoin.
Apurahat on nyt käytetty, mutta haluan vielä kiertää esityksen kanssa markkinaehtoisesti ja omalla riskillä. Toivon esityksilleni mahdollisimman pitkiä elinkaaria. Tällä se on vasta vuoden mittainen, se ei ole vielä mitään. Minulla on toinen esitys, joka on viisi vuotta vanha, sen esitin juuri viime viikolla. Se on karjalankielinen ja ‑teemainen. Monologit pysyvät päässäni hyvin, kun ovat vielä itseni kirjoittamia.”
Teksti: Laura Rantanen